Blogi

Kun sain kunnian käynnistää BPW Helsingin uuden blogipalstan ei aihetta tarvinnut kauaa etsiä. Toivon tarve on viime aikoina noussut keskusteluun eri tahoilta ja monenlaisissa yhteyksissä. On peräänkuulutettu, että toivon näkymän avaaminen on erityisesti johdon ja päätöksentekijöiden asia.

Miten voimme itse kukin olla omalta osaltamme tekemässä toivoa todeksi? Oman kokemukseni mukaan monellakin tavalla. Pitää vain löytää se itselle sopivin tapa. Toivottu tulevaisuus syntyy aktiivisilla teoilla sen eteen, mihin uskomme. Itselleni luontevin tapa on ollut verkostoituminen ja erilaisten rajojen - rakenteellisten, ammatillisten ja asenteellisten - ylittäminen.

Uteliaisuus pitää pirteänä. Toimijuus luo toivoa. Tulevaisuus ei ole tila, johon ajaudutaan, vaan tahtotila, jota luodaan joka päivä. Aktiivisilla teoilla. Tässä ja nyt.

Mistä itse olen löytänyt toivoa paremmasta? Toimijuudesta. Verkostoista. Yhteyksistä.  Olin aikanaan perustamassa Muutoksentekijät -verkostoa valtioneuvostoon, josta se levisi pian koko valtionhallintoon. Innostus, joka syntyi eri puolilla valtionhallintoa työskentelevien asiantuntijoiden löytäessä toisensa tärkeäksi kokemiensa asioiden äärellä, oli käsin kosketeltavaa. Verkostolaisia yhdisti intohimo olla tekemässä muutosta hallinnolliseen, vahvasti siilomaiseen, toimintakulttuuriin ja toimintatapoihin liittyen.

Kokemukseni monesta yhteydestä on, että yksittäisen ongelman ratkaisu helpottuu, kun sitä tarkastelee osana muita yksittäisiä ongelmia. Systeeminen, kokonaisvaltainen ajattelu ja lähestymistapa avaa uuden mahdollisuuksien avaruuden. Epätoivoiselta tuntuvassakin tilanteessa, toivoa ja ratkaisuja alkaakin yhtäkkiä nousta. Jopa yllätyksellisistä suunnista, kunhan malttaa vähän nostaa lentokorkeutta.

Luulenpa, että iso määrä osaamista, intoa ja suorastaan intohimoa uhkaa jäädä työpaikoilla tälläkin hetkellä hyödyntämättä, koska rakenteet, johtaminen ja toimintakulttuuri eivät tue yhteistyötä riittävästi. Edelleen haetaan tehokkuutta rakenteiden kautta sen sijaan, että tavoiteltaisiin vaikuttavuutta yhteistyön kautta.  Edelleen on vallalla ajatus, että selkeät vastuut, työnjaot ja toimivaltasuhteet ovat ainoa oikea tapa tehdä työtä. Liian pienet rakenteet johtavat kuitenkin helposti resurssien osaoptimointiin. Kaikki asiat eivät mahdu lokeroihin. Sama pätee ihmisiin. Moni ahdistuu liian kapean toimenkuvan tai ”sallitun alueen” sisällä. Tämä ei tarkoita henkilökohtaisen vastuualueen kasvattamista vaan yhteistä vastuuta yhteisten tavoitteiden saavuttamisesta. Siis tiimityötä parhaimmillaan.